Vastakkainasettelun ajan piti olla ohi jo kuusi vuotta sitten, vaan liekö tämä ajatus saavuttanut Lappia vieläkään? Ripauksen alle 100 000 neliökilometrin suuruinen alue, jota mainitaan Suomen talouskasvun moottoriksi ja johon ladataan suuria investointi- ja innovaatio-odotuksia. Samalla eksoottinen elämysten etsijän unelmakohde, jossa elää keskimäärin 1,8 asukasta ja 2 poroa neliökilometrillä.
Lappi kiinnostaa yhä enemmän eikä vähiten siksi, että se nähdään myös ponnahduslautana High North -alueelle. Lapista tunnutaan haluttavan vaikka ja mitä. Mutta mitä lappilaiset itse haluavat?
No tietenkin – vaikka ja mitä. Töitä tehdään koko ajan paljon ja epäilemättä isollakin sydämellä, mutta onko yhteistä suuntaa? Kuinka paljon ollaan valmiita käyttämään aikaa ja tarmoa keskinäiseen kissanhännänvetoon?
Historia tietää kertoa, että niin menetellen on ennen pitkää vain häviäjiä. Terve kilvoittelu laittaa harmaat aivosolut töihin ja on hyväksi kehittämiselle. Sopisimmeko kuitenkin niin, että emme kilpaile toisiamme vastaan, vaan toistemme kanssa 
Ja sitten on se kysymys, ketkä lappilaiset? Kohtalaisen paljon on meitä muualta Suomesta tulleita kehittämistehtävissä toimivia. Kenties tuomme mukanamme ajatuksia, jotka eivät istu tänne. Aika monta kertaa olen kuullut tämän.
Toivottavasti emme kuitenkaan kuvittele, että jotenkin tietäisimme paremmin kuin toiset. Parhaimmillaan ”junantuomat” voivat tuoda lisäarvoa omilla kokemuksillaan ja mahdollisuudellaan katsoa etäämpää.
Samaan suuntaan kulkeminen ei synny käskyttämällä. Se on prosessi, joka saattaa viedä aikaa. Tänä päivänä juuri tuota aikaa ei vaan anneta. Strategiset valinnat tarvitsevat sitoutumista, jotta ne alkavat tulla todeksi. Siksiköhän sanotaan, että strategiat pitää jalkauttaa, koska niitä ei voi käsittää?
Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin
Pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavien päätösten äärellä tarvitsemme paitsi samaan suuntaan katsomista myös viisautta. Kun ei ole sitä kristallipalloa. Päätöksenteossa parasta on se, että päätös tehdään. Ilman päätöksiä velloisimme epämääräisessä vedä-työnnä –tilassa.
Lähes kuusi kuukautta opetus- ja kulttuuriministeriön aloituspaikkaesityksestä päätökseen on turhan pitkä aika hyvällekin työyhteisölle. Ja kun ihan lopullinen sinetti antaa vielä odottaa juhannusviikolle. Kyllä ansaitsisimme työyhteisönä kunniamaininnan kestävyydestä.
Päätöksenteon jälkeen sopii edellyttää päätöksen mukaista toimintaa. Ei kannata laittaa paukkuja jälkipeliin, vaan päätöksen toteuttamiseen. Sekin vaatii rohkeutta ja näkemyksellisyyttä. Olen ymmärtänyt, että tosiasiat tunnustamalla ja proaktiivisella asiaan tarttumisella on näillä leveyksillä ruukattu mennä eteenpäin.
Lapinkin tulevaisuuteen on lisääntymässä kielteisesti vaikuttavia ilmiöitä, kuten syrjäytyminen, itsekkyys ja ahneus. Miten saisimme käännettyä ne energisoivaksi voimavaraksi?
Nuorten syrjäytymisuhasta debatoidaan paljon. Mutta uhka on todellinen koko yhteiskunnassa. Jokainen meistä tarvitsee paikkansa elämässä ja työyhteisössä. Tiukoissa tilanteissa punnitaan se, mennäänkö samassa veneessä vai hyppääkö joku yli laidan (ja heittääkö joku pelastusrenkaan).
Itsekkyys ja ahneus näyttäytyy oman edun tavoitteluna, vaikka se saatetaan pukea yhteisöllisyyden valeasuun. Itsekäs heittää yhteisellä venematkalla sen ankkurin, sillä hänen tavoitteenaan ei ole win-win, vaan one-win. Voisimmepa nähdä, että luopumalla jostakin saamme yhdessä paremman lopputuloksen. Siinä olisi todellista yhteisöllisyyttä.
Ajat eivät ole olleet helppoja ennenkään. Tästäkin mennään eteenpäin. Uuden kumppanin kanssa jo piilotellaan niitä kynttilänpätkiä ja kootaan hiiliä. Vahvasti luottaen lappilaiseen mielenmaisemaan – sitkeään, vastuuntuntoiseen, tunnolliseen, auttavaiseen, omistaan huolta pitävään, läpi harmaan kiven menevään.
