Aktiivi-hankkeen ennakointityö

”Sanapari elinikäinen oppiminen taas muistuttaa meitä yksilöllisistä vajavaisuuksistamme ja siitä, miten meidän on toimittava säilyttääksemme työpaikkamme ja elintasomme sekä palvellaksemme taloutta ja edistääksemme kasvua.” Näin kirjoitti Heikki Silvennoinen Aikuiskasvatus -lehden 4/2011 pääkirjoituksessa Talouskasvun opit.

Tämä lause jäi pyörimään mieleeni. Kirjoitin viime keväänä omassa ennakointijulkaisussani myös elinikäisestä oppimisesta ja sen tärkeydestä nyt ja tulevaisuudessa. Työelämässä eikä elämässa yleensäkään pärjää, jos ei päivitä omaa osaamistaan ja huolehdi siitä, että omaa jo nyt tulevaisuudessa tarvittavia tietoja ja taitoja. Olen kuitenkin aina suhtautunut asiaan positiivisesti eli ajatellut, että tämähän on hieno mahdollisuus. Tuo oikeastaan lohtua ajatella, että kaikki olemme samalla viivalla – osaamista on päivitettävä, on omaksuttava elinikäisen oppimisen ajatus. Mutta entäs jos siitä tuleekin ahdistavaa pakkopullaa? Muistutus jatkuvasti omasta vajavaisuudesta ja riittämättömyydestä.

Yhä useampi opiskelee itselleen useamman ammatin tai ainakin täydentää osaamistaan erilaisten koulutusten kautta. Mutta entäs ne joista ei ole tähän? Tai ne, jotka päämäärättömästi opiskelevat koko ajan, mutta eivät oikeastaan itsekään tiedä, miten hyötyvät eri opinnoista? Vai tuleeko ajatella niin, että koulutus kuin koulutus on hyvä asia. Itse pääsin yliopistoon opiskelemaan suoraan lukiosta. Näin jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että melko hukassa olin tuolloin. Ei minulla oikeastaan ollut käsitystä mitä haluaisin isona tehdä tai millaiset opintopolkuvalinnat johtavat mihinkin. Ikävintä oli se, että minkäänlaista ohjausta ei ollut tarjolla oman opiskelun suunnitteluun.  Jos tämän hetken nuoret halutaan saada mukaan elinikäisen oppimisen -talkoisiin, on todellakin panostettava ohjaukseen. Ei voi olettaa nuorten aikuisten olevan tietoisia siitä, mitä haluavat tehdä tai opiskella, jos heille ei tarjota apua valinnoissa. Ohjaus, ohjaus, ohjaus. Sen avulla voi ainakin yrittää nuoria johdatella positiivisen elinikäisen oppimisen polulle.

Helsingin Sanomissa (12.12.2011) julkaistiin Timo Tossavaisen ja Helena Ruuskan artikkeli ”Koululaisilta odotetaan jo tiedemiehen taitoja” . Kyseinen artikkeli kannattaa ehdottomasti lukea. Artikkelissa kritisoitiin sitä, kuinka kouluilta, oppilailta ja opettajilta vaaditaan nykyään liikaa. Kirjoittajat myöntävät tarpeen muutokselle, mutta mielestäni pitäytyvät silti tiukasti ns. perinteisessä käsityksessä, millainen koulun tulisi olla ja mitä sen tulisi opettaa.

Itselläni ajatuksia herätti eniten kohta ”Jos keskeistä tietoa ei löydykään enää yhdestä oppikirjasta – tai opettajan oppaasta – vaan se on hajallaan siellä täällä, mitä ja miten koulussa opiskellaan?” Löytääkö tämän hetken tai varsinkaan tulevaisuuden asiantuntija tietoa yhdestä tai edes kymmenestä eri paikasta? Ei todellakaan. Jo tällä hetkellä elämme maailmassa, jossa informaatioähky iskee yhä useammin ja yllättävissäkin tilanteissa. Jos oppilaat oppivat peruskoulussa siihen, että vastaus löytyy omasta oppikirjasta, miten he pärjäävät jatko-opinnoissa saatikka työelämässä? Itse olen käynyt koulun aikana, jolloin Internet teki tuloaan. Muistan, että muutaman kerran saimme hakea Internetistä tietoa esitelmiin tai ryhmätöihin. Minkäänlaista lähdekritiikkiä meillä oppilailla ei ollut. Kaikki mitä Internetissä sanottiin, oli totta. Toivon hartaasti, etteivät tämän hetken lapset ja nuoret ajattele noin. Vaikka kouluissa tieto- ja viestintätekniikkaa ei niin paljon hyödynnettäisikään, oppilaiden vapaa-aikaan se kuuluu joka tapauksessa. Ei opettaja eivätkä vanhemmat pysty tätä estämään. Ei kai meidän tule sulkea silmiämme tältä, vaan nimenomaan opettaa lapsille ja nuorille tiedonhallinnantaitoja; Miten ja mistä tietoa haetaan? Kuinka tiedon luotettavuutta arvioidaan? Millaisia ovat luotettavat lähteet? jne. jne.

Tossavaisen ja Ruuskan (2011) artikkelissa oli myös seuraavanlainen kohta: ”Millaisille tiedon valtateille oppijat lähtevät digivisionäärien koulussa? Varsinaisten sähköisten oppimateriaalien lisäksi he päätyvät väistämättä sivustoille, jotka on tarkoitettu aikuisille, rikollisille, propagandaksi tai viihdykkeeksi.” Tässäkin on koululla tehtävä. Vapaa-ajallaan oppilat päätyvät väistämättä tällaisille sivustoille joskus. Koulun tulisi ottaa vastuu nimenomaan siitä, että lapsia opastetaan arvioimaan Internetistä löytyvää tietoa. Ei auto, että kiellämme sen todellisuuden, jossa lapset ja nuoret elävät. Silmien sulkeminen ei tässä asiassa auta.

Viimeisestä kirjoituksesta on aikaa. Ja itse asiassa sen oli tarkoitus kyllä ollakin tämän blogin viimeinen kirjoitus. Työstin AKTIIVI -hankkeen ennakointiraporttia noin puolen vuoden ajan ja kun sain painetun julkaisun käsiini, ajattelin että tämän myötä myös blogi saa jäädä. Vaan eipäs se tulevaisuuteen suuntautunut ajattelu mihinkään hävinnyt, vaan huomasin lukevani edelleen ennakointiraportteja ja kiinnittäväni huomiota uutisiin työelämän muutoksesta, koulukulttuurin muutoksesta jne. Jotta kaikki lukemani ei menisi ”hukkaan”, ajattelin purkaa ajatuksiani tämän blogin kautta. Tavoitteena on siis nostaa esiin erilaisia aktiiviseen kansalaisuuteen ja avoimiin oppimisympäristöihin liittyviä teemoja ja tietenkin suuntautuen tulevaisuuteen. Tästä se lähtee

Aktiivi-hankkeen ennakointiraportti on valmistunut ja sen verkkoversioon pääset osoitteesta http://www3.tokem.fi/kirjasto/tiedostot/Saloniemi_B_3_2011.pdf. Painettua julkaisua voit tiedustella osoitteesta kirsi.saloniemi(at)tokem.fi.

Onko tulevaisuudessa enää fyysisiä koulurakennuksia vai tapahtuuko kaikki opiskelu virtuaalimaailmassa lähiopetuksen ollessa vain kallista luksusta? Ovatko tulevaisuuden oppilaitokset osana suurta kansainvälistä ja kaupallista kouluverkkoa, jossa opettajat kilpailevat oppilaista? Tapahtuuko tulevaisuudessa opiskelu ainoastaan englannin kielellä? Onko tulevaisuuden kirjastoissa enää lainkaan kirjoja? Entä onko museoissa enää lainkaan fyysisiä näyttelyesineitä vai onko kaikki virtuaalista? Toimivatko kirjastot ja museot yrityksinä? Onko kaikkiin ihmisiin asennettu muistia ja älykkyyttä parantavaa teknologiaa? Vallitseeko tulevaisuuden työelämässä kahtiajako, jossa toiset tekevät töitä yötä päivää ja toiset vannovat hitaan elämän nimeen ja kieltäytyvät kaikesta kiireestä ja tehokkuusvaatimuksista? Tekeekö suuri osa kansasta kotoaan töitä, jotta vähennetään autoilusta aiheutuvaa taakkaa ympäristölle? Tekevätkö yksilöt oppimispolullaan koulutusvalintoja ilman pitkän tähtäimen suunnitelmia, koska ohjausta ei ole saatavilla?

Tulevaisuuden yhteiskunta vaatii aktiiviselta kansalaiselta paljon. Se vaatii taitoja ja tietoja toimia uudenlaisissa avoimissa oppimisympäristöissä, joissa uuden oppiminen ja sosiaaliset taidot ovat avainasemassa. Jokaisen on sopeuduttava nopeaan muutosvauhtiin, jota osaltaan määrää teknologian kehitys ja sen luomat mahdollisuudet ja vaatimukset. Yhteiskunta myös asettaa vaatimuksia tehokkuuteen ja oman asiantuntijuuden jatkuvaan kehittämiseen. Ilman huippuluokan teknologisia taitoja on vaikea pärjätä. Kuitenkin tulevaisuuden yhteiskunta myös antaa paljon. On mahdollisuus hakea ja luoda verkostoja välittämättä maiden rajoista saatikka omasta asuinpaikastaan. Oman asiantuntijuuden ja osaamisen kehittäminen ei ole enää kiinni fyysisestä asuinpaikasta. Tulevaisuuden teknologian avulla erilaisia oppimistilanteita voidaan rikastuttaa ja täten luoda aivan uudenlaisia oppimiskokemuksia. Vaatimus avoimeen toimintakulttuuriin mahdollistaa asioihin ja toimintoihin vaikuttamisen ja osallistumisen. Aktiivisuus ja osallistuminen sekä uudenlaiset, avoimuutta korostavat oppimisympäristöt ovat tulevaisuutta.

Muutos on eräänlainen ajan henki ja jopa hokema. Kaikki muuttuu ja vieläpä nopeasti. Tavallisella kansalaisella syntyy pelko siitä, kuinka kaikessa pysyy mukana. Niin yhteiskunnan, oppilaitosten, työelämän organisaatioiden sekä erilaisten verkostojen tehtävänä ei ole ainoastaan mahdollistaa oppimista uudenlaisissa ympäristöissä, vaan myös luoda tukiverkosto, joka estää kansalaisten syrjäytymisen ja opettaa tarvittavia taitoja. Tukiverkoston tulee pystyä tukemaan jokaisen kansalaisen oppimisen polkua kaikissa elämänvaiheissa.

Se millainen tulevaisuuden yhteiskunta ja maailma on, riippuu myös paljon omasta toiminnastamme. Ennakoinnin tarkoituksena on luoda mahdollisia kehitysnäkymiä, jotta toimintaa voidaan suunnata toivotun tulevaisuuden suuntaan. Kehitys ei tapahdu automaattisesti ilman aktiivisia kansalaisia. On myös asioita, joihin yksittäinen ihminen tai kansa ei pysty vaikuttamaan. Erilaiset luonnonkatastrofit ovat näyttäneet voimansa ja myös ihmisen ja teknologian haavoittuvuuden. Melko varmaa on kuitenkin se, että ihmisen perusominaisuudet ja tarpeet säilyvät ennallaan. Ihmiset tuntevat edelleen iloa, surua, mustasukkaisuutta ja kokevat ihmissuhteet tärkeiksi.

Viime perjantaina eli 27.5. osallistuin Oulun yliopistossa Johanna Blueminkin väitöstilaisuuteen aiheena ”Virtually face to face: Enriching collaborative learning through multiplayer games.” Ja sama suomeksi ” Virtuaalisesti kasvokkain: peliympäristöt yhteisöllisen oppimisen rikastajina.” Voiko siis peleistä olla oikeasti hyötyä oppimiselle? Eivätkö pelit ole vain turhaa ajanvietettä, joka koukuttaa nuorisoa ja estää heitä tekemästä jotakin hyödyllistä?

Oletko koskaan pelannut tietokonepelejä? Jos olet, mieti hetki, millaisesta pelistä on ollut kyse. Oletko pelannut yksin vai yhdessä toisten kanssa? Oletko joutunut ratkomaan ongelmia päästäksesi seuraavalle tasolla? Useat pelit rakennetaan niin, että väistämättä pelaa yhdessä muiden kanssa, jopa tarvitsee muita pystyäkseen pelaamaan. Usein myös peleihin liittyy ongelmien ratkomista yrityksen ja erehdyksen kautta.

Entä kuulutko työyhteisöön? Tai opiskelijayhteisöön? Kun mietit esim. omaa työtiimiäsi, ovatko kaikki sen jäsenet luonteeltaan ja työskentelytavoiltaan samanlaisia vai erilaisia? Onko yhdessä tekeminen aina helppoa ja kaikki sujuu kuin rasvattu? Totuus on, että kun ennestään toisilleen tuntemattomia ihmisiä laitetaan työskentelemään yhdessä, kaikki ei aina suju ongelmitta. Tiedon jakaminen, yhdessä oppiminen, yhdessä tekeminen, tasapuolinen osallistuminen  jne. eivät ole itsestäänselvyyksiä. Toisissa tiimeissä yhteistyö sujuu paremmin kuin toisissa. Positiivista on kuitenkin se, että yhdessä tekemistä voidaan harjoitella. Se, ettei yhteistyö heti suju, ei ole merkki huonosta ryhmästä, vaan siitä että yhteisöllisyyttä on syytä harjoitella.

Uudenlaisen haasteen tiimityölle ja yhteisölliselle työskentelylle tuo toisistaan erillään työskentelevät tiimin jäsenet. Osa tekee töitä kotoa, osa toiselta puolelta maapalloa. Kuinka tällaiset tiimit saadaan toimimaan ja tekemään aidosti yhteistyötä ja myös oppimaan yhdessä? Bluemink on väitöskirjassaan tutkinut, mitä peliympäristöllä on tarjota yhteisöllisen oppimisen syntymiselle erityisesti kun kyseessä on hajautettu tiimityö. Pelit, jotka on rakennettu siten, että jokaisen pelaajan tulee osallistua ongelmien ratkomiseen, pakottaa yhdessä tekemiseen. Pelit voidaan myös rakentaa niin, että pelaajat yhdessä miettivät näkökulmia ja myös pelin tavoitetta. Tätähän se tiimityö on. Välillä on pakko tehdä yhdessä vaikka ei haluaisi. On myös mietittävä yhdessä, mikä on työn tavoite ja kuinka siihen päästään. Peliympäristöjen avulla on mahdollista harjoitella näitä taitoja!

Onko kuitenkin usein niin, että pelit ymmärretään liian viihteelliseksi? Ei työn tekeminen saa olla hauskaa, vaan vakavana on keskityttävä tekemään vain sitä työtä mikä minulle on kulloinkin määrätty. Peliympäristöt haastavat toimimaan eri tavalla. Ne haastavat laittamaan itsensä likoon. Tätä on myös tulevaisuuden työelämä. Yhdessä muiden kanssa on miettivä ja määriteltävä työn tavoitteet ja keinot niiden saavuttamikseksi. Tulevaisuuden työ on tiimityötä eikä tiimityötä opi jos ei harjoittele.

Roope Mokka Demos Helsingistä määrittelee älykkään ryhmän näin:

• Sosiaalinen herkkyys. Ymmärsinkö oikein?
• Tasavertainen osallistuminen, vuoro vaihtuu.
•  Naisten määrä. Enempi parempi.

Älykäs ryhmä toimii yhdessä yhteisöllisesti. Se ratkaisee ongelmia yhdessä hyödyntäen kaikkien osaamista ja asiantuntijuutta. Älykäs ryhmä on tasavertainen ryhmä, jossa kaikkia kuunnellaan ja jossa varmistetaan, että kaikki ymmärtävät mistä on kysymys.

Olin tällä viikolla Kevätkylvö-seminaarissa Rovaniemellä, jossa Roope Mokka oli puhumassa tulevaisuudesta ja tulevaisuuden osaamisesta. Tärkein sana esityksessä oli mielestäni ME. Tulevaisuudessa pärjäävät työyhteisöt, organisaatiot yms. toimimalla yhdessä ja vastaanottamalla osaamista myös yhteisön ulkopuolelta. Sulkeutuneisuuden aika on ohi. Organisaatio ei ole kilpailukykyinen, mikäli se ei pysty hyödyntämään kaikkien osaamista ja luomalla Me-henkeä. Ei ole tärkeää, kuinka iso organisaatio on, vaan se kuinka laajat ja syvät verkostot sillä on. Tämä ei koske ainoastaan organisaatioita, vaan myös alueita. Tulevaisuudessa menestyvät sellaiset alueet, jotka saavat kansalaiset ratkomaan ongelmia yhdessä.

Roope kertoi myös mielenkiintoisen esimerkin liittyen työelämän me-henkeen ja sen kääntöpuoleen. 2. Maailmansodassa 20 % laukauksista kohdistui suoraan viholliseen eli ihmiseen. Korean sodassa luku oli jo 55 prosenttia. Vietnamin sodassa 95 prosenttia laukauksista kohdistui ihmiseen. Kysymys kuuluukin ,kuinka sotilaat saatiin ampumaan lähes poikkeuksetta suoraan kohden ihmistä? Sotilaskoulutuksessa panostettiin siihen, että vihollista kohdellaan massana, ei yksilöinä ja siihen, että sotilaat kokevat tekevänsä vain työtä. Rutiinia  joka on vain pakko tehdä. Myös psykologinen ja fyysinen etäisyys oli oleellista. Kehittynyt teknologia antoi mahdollisuuden surmata ihmisiä nappia painamalla jostain kauempaa.

Miten sitten kaikki tämä liittyy nykyajan työelämään?
Työ on usein rutiinia, toisia ihmisiä kohdellaan massana ja työn tuloksiin koetaan psykologista ja fyysistä etäisyyttä.

Niin omassa elämässäni kuin myös Aktiivin ennakointityötä tehdessäni olen usein törmännyt kirjoituksiin ja ajatuksiin siitä, kuinka työn mielekkyys on häviämässä. Kaikilla on koko ajan kamala kiire eikä ole aikaa yhteisille kahvitunneille saatikka mihinkään muuhun yhdessä tekemiseen työyhteisöissä. Työtä tehdään rutiininomaisesti ja vain siksi että on pakko.  Useat työntekijät työskentelevät esimerkiksi kotona, jolloin kosketus työyhteisöön jää vieläkin etäisemmäksi. Tämän hetken tietotyöläisillä työtehtävät voivat olla sellaisia, että niitä on vaikea yhdistää mihinkään suurempaan kokonaisuuteen ja syntyy helposti kokemus, ettei millään tekemälläni ole niin väliä. Työn tulokset tuntuvat kaukaisilta ja vain pienen pieniltä osilta jotain suurempaa josta ei oikeastaan ole edes tietoa.

Kuinka jaksamme tehdä työtä tulevaisuudessa? Tulevaisuudessa yhä pienempi väestö tekee työt, joten ei voida olettaa että ainakaan työmäärä pienenisi. Työpaikoilla kyllä panostetaan jo uudenlaiseen johtajuuteen, työolojen parantamiseen ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksiin. Työn mielekkyys ei silti ole kohentunut. Roope Mokka esittää lääkkeeksi uudenlaista tapaa organisoitua eli Me -ajatusta. Tulevaisuuden työntekijä haluaa kuulua yhteisöön ja nimenomaan sellaiseen yhteisöön, mikä toimii eettisesti, yhteisöllisesti sekä jakaa asiantuntijuuttaan sekä osallistaa ihmisiä. Ihmisiä ei kohdella yhtenä massana, vaan jokainen on yksilö, joka tuo jotain erityislaatuista yhteisöön.

Ihmisistä, jotka tuntevat kuuluvansa johonkin ja jotka kokevat, että omalla toiminnalla on merkitystä, tulee onnellisia. Onnellisuus ei ole jotain mikä lähtee pelkästään yksilöstä itsestään, vaan onnellisuus on jotain mikä syntyy kokemuksista yhdessä muiden kanssa.  

Lähteenä käytetty Roope Mokan esitystä Kevätkylvö-seminaarissa Rovaniemellä 10.5.2011.

Millaista olisi ketterä opetus? Antero Aunesluoma kirjoittaa Signaali blogissa http://blogs.helsinki.fi/signaali-blogi/ siitä, miten opetuksessa tulisi pyrkiä ketteryyteen eli siihen, että oppijoille annetaan mahdollisuus itse määritellä tavoitteita ja tehdä suunnitelmia oman oppimisensa suhteen. Ketteryydellä tarkoitetaan lyhyesti sanottuna sitä, että pyritään pois perinteisesä projektimallista, jossa asiat suunnitellaan tarkasti ennen toteutusta ja mielellään mahdollisimman tarkasti. Ketterä opetus ei sulje pois suunnitelmallisuutta, vaan sen, että tavoitteita ja työskentelytapoja suunniteltaisiin paljon ennen itse toteutusta. Ideana on esimerkiksi opetuksessa, että opettaja ja oppijat yhdessä pohtisivat prosessin edetessä hyviä työskentelytapoja sekä tavoitteita. Aunesluoma ehdottaa opetukseen scrum-kokousta, joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi oppitunti aloitetaan kysymällä oppijoilta: Mitä olet tehnyt sitten viime tapaamisen? Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Minkälaisia esteitä, minkälaista apua tarvitsen mahdollisesti ja keneltä?

Oppijalta ketterä opetus vaatii aktiivisuutta. Ei voi tyytyä siihen, että raahautuu paikalle ja kuuntelee mitä opettaja sanoo. Jo edellä mainittuihin kysymyksiin vastaaminen vaatii oman oppimisprosessin pohtimista sekä tavoitteiden määrittämistä. On mietittävä mitä haluan oppia ja mitä minun tulee oppia sekä sitä kuinka noihin tavoitteisiin pääsen. Ketterä opetus muuttaa myös opettajan roolia. Viime vuodet on paljon puhuttu opettajan roolin muutoksesta ja myös tässä viitataan vahvasti siihen. Opettaja ei ole tiedon syöttäjä tai välittäjä, vaan oppimisprosessin ohjaaja ja helpottaja. Päävastuu oppimisprosessista on aktiivisella oppijalla. Kaikella tällä pyritään siihen, että oppiminen olisi laadukasta ja ymmärtävää, ei tietojen ulkoa pänttämistä.

Aktiivi-hankkeen ennakointityötä tehdessäni olen pohtinut paljon aktiivista kansalaisuutta ja sitä mitä se vaatii ihmisiltä. Kaiken lukemani ja pohtimani jälkeen olen sitä mieltä, että meiltä vaaditaan paljon. On osattava toimia yksin, ryhmässä, kasvokkain, virtuaalisesti, on osattava löytää oikeanlaista tietoa käsittämättömän suuresta tietomäärästä, on pystyttyvä oppimaan koko ajan uutta jne. Ei ole oikeastaan edes mahdollista, että jokainen kansalainen selviytyy tästä. Niin koulumaailmassa kuin työelämässäkin tulee olla valmiudet oppia uutta ja kehittää itseään ja myös opetuksen tulisi lähteä aktiivisen oppijan näkökulmasta. Juuri näitä aktiivisia oppijoita työelämä tarvitsee. Tulisi kuitenkin aina miettiä niitä oppijoita, jotka eivät täytä aktiivisen oppijan tai kansalaisen kriteerejä. Uudenlaiset toimintatavat ja -ympäristöt eivät saa johtaa siihen, että toiset jäävät ns. huippumenestyjien jalkoihin ja syrjäytyvät. Mutta kuinka sitten luodaan kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet ja edellytykset oppimiseen?

Työelämä muuttuu. On jo muuttunut mutta muuttuu edelleen. Mutta millaista oikeastaan on tulevaisuuden työ ja työelämä? Millaisia taitoja se vaatii ja millaista työtä se tarjoaa? Itse olen pätkätyöläinen. Opiskeluaikana minulla oli toistaiseksi voimassa oleva työsuhde tavaratalon ruokaosastolle. Tuosta työstä kuitenkin irtisanouduin valmistuttuani maisteriksi. Monesti olen miettinyt oliko se järkevää mutta loppujen lopuksi olen aina sitä mieltä, että se oli järkevää. Usean vuoden ajan olen tehnyt muutaman kuukauden mittaisia pätkiä. Olen myös huomannut sen, että erityisesti vanhemmat ihmiset suhtautuvat työtilanteeseeni surkutellen ja ehkä jopa säälien. ”Se on nykyaikana tuollaista.” En itse koe tilanteessani mitään tarvetta surkutteluun tai sääliin. Tämän hetken ja myös tulevaisuuden työelämä nyt vain on tällaista. Se antaa minulle mahdollisuuden ja myös velvoittaa minua olemaan ajan hermoille ja koko ajan päivittämään omaa osaamistani. On osattava mainostaa omaa asiantuntijuuttaan ja osattava hakea väyliä, joiden kautta työtä on mahdollista saada. En koe tätä huonona asiana. Toki se lisää epävarmuutta toimeentuloon, mutta omalla aktiivisuudella on todella suuri merkitys sille, kuinka paljon ja millaista työtä haluat tehdä.

Olen lukenut kirjoituksia ja keskusteluja siitä, kuinka tämän hetken nuoret, tulevaisuuden työntekijät eivät sitoudu työhön ja haluavat vain tehdä kaikkea kivaa. Toisaalta tästä syytetään vastuuttomia nuoria, toisaalta työelämää, jolla ei ole tarjota kuin pätkätöitä. En kiistä etteikö työ olisi erilaisessa asemassa nykyajan nuorilla työntekijöillä kuin esim. pari vuosikymmentä sitten. Itse koen niin, että nimenomaan pätkätyöt sitouttavat työhön ja työelämään. Harva haluaa olla työtön ja mikäli haluaa tehdä töitä, on oltava todella aktiivinen kansalainen löytääkseen niitä. Kun töitä saa, on siihen panostettava täysillä, jotta saisi tulevaisuudessakin töitä. Eikö tämä ole sitä sitoutumista? Ehkä kyseessä ei ole perinteinen yhteen työnantajaan sitoutuminen, mutta työelämään ja asiantuntijuuden kehittymiseen sitoutumista kylläkin.

Olin viime viikolla torstain ja perjantain ITK-päivillä Hämeenlinnassa ja mukaani sieltä sain paljon ajatuksia ja uusia ideoita. Yhteisöllisyyttä olen pohtinut ennakointityössäni tähänkin mennessä, mutta se ikään kuin heräsi uudelleen ajatusten syövereistä viime viikolla. Jäin pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on yhteisöllisyyttä, kuka toimii yhteisöllisesti ja missä. Melkolailla kiistatta voidaan jo sanoa, että yhdessä opimme enemmän kuin mitä oppisimme pelkästään yksin työskentelemällä. Melkolailla selvää on myös se, että verkossa tapahtuva yhteisöllisyys ja oppiminen ovat arkipäiväistyneet. Oppimista tapahtuu sosiaalisessa mediassa niin formaaleilla kuin informaaleillakin foorumeilla. Sosiaalinen media on antanut meille välineen uudenlaiseen yhteistyöhön. Sosiaalinen media ei kuitenkaan ole yhtä kuin yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyttä on ollut ennen sosiaalista media ja sitä on myös sen ulkopuolella. Mielestäni liian usein nämä kaksi käsitettä yhdistetään miettimättä mitä ne oikeastaan tarkoittavat.

Muistan omilta ala-asteajoilta sen, että pulpetit oli asetettu riviin ja niissä työskenneltiin yksin ja kuunneltiin mitä opettajalla on sanottavaa. Jos puhuit kaverille tai kysyit neuvoa, sait siitä nuhteita opettajalta tai vähintäänkin luokkakaverit syyttivät sinua lunttaamisesta. Joskus harvoin pulpetit käännettiin neljän pöydän ryppäisiin ja tehtiin ryhmätöitä. Hieman ujosta koululaisesti nuo ryhmätyöt olivat jännittäviä jopa vähän pelottavia. Millaiseen ryhmään minä joudun? Osaanko tehdä ryhmässä mitään? Mitähän muut sanovat tuotoksistani? Yleensä ryhmätyöt toteutettiin siten, että jokainen ryhmäläinen teki yksin oman osuutensa ja sitten tuotokset yhdistettiin ryhmän yhteiseksi työksi.

En tunne tämän päivän koulumaailmaa niin hyvin, että voisin sanoa, kuinka paljon työskentelytavat ovat muuttuneet 90-luvusta, jolloin minä kävin peruskoulun. Suurin pelkoni tai huoleni on ehkä se, että ne eivät ole muuttuneet tai ovat muuttuneet liian vähän. Työelämä nyt ja erityisesti tulevaisuudessa vaatii sosiaalisia taitoja usealla eri kielellä, taitoa verkostoitua ja toimia yhteisöllisesti. Oppilaitosten on vastattava näihin vaatimuksiin. Kouluissa on tietojen lisäksi opittava tavat toimia ja työskennellä. Tarvitaan myöskin taitoa hallita kaikkea tätä tietomäärää. Tällä hetkellä puhutaan koulujen epätasa-arvoisuudesta teknologian suhteen. Kaikilla kunnilla tai kouluilla ei ole varaa hankkia jokaiselle opettajalle saatikka jokaiselle oppilaalle omia läppäreitä. Kuka peräänkuuluttaisi työskentelytapoja? Ikään kuin teknologia toisi mukanaan myös hyvät työskentelytavat. Päällimmäiseksi tulisi nostaa työskentelytavat ja vasta sitten miettiä teknologian hyödyntämistä. Yhteisöllisyydestä puhuttaessa ei ole olennaisinta, onko mukana teknologia vai ei. Myös lähiyhteisöllisyys eli kasvokkain tapahtuva yhteisöllinen työskentely on oppimisen kannalta arvokasta.

ITK-päivien avajaisissa opetusministeri Virkkunen puhui siitä, kuinka tärkeää on saada oppilaitokset tasa-arvoiseen asemaan tieto- ja viestintätekniikan suhteen. En kiistä asian tärkeyttä, mutta mielestäni pelkkä teknologia ei takaa hyviä työskentelytapoja. Kuka peräänkuuluttaisi yhteisöllisiä toimintatapoja? Opetusministeri kertoi myös suunnitelmista, joissa ylioppilaskirjoitukset suoritettaisiin tietokoneita hyödyntäen eli käytännössä tietokone toimisi kirjoituskoneena. Entäs lukioiden työskentelytavat muuten? Antavatko ne hyvät valmiudet jatko-opintoihin ja työelämään? Samaisessa puheessa Virkkunen mainitsi myös visiot paperittomasta koulusta. Myöskin ITK-päivien avajaisissa puhunut professori Pierre Dillenbourg taas puhui ”paper-based computing” -ajatuksesta. Siitä, kuinka paperi on loppujen lopuksi hyvin arvokas ja kätevä teknologia oppimisen apuna. Ei kaikkien hyvien käytäntöjen tarvitse olla hienoa teknologiaa hyödyntävää, vaan nimenomaan laadukasta ja ymmärtävää oppimista edistävää.